Käyntejä epämukavuusalueella

Opiskeluuni ammatillisessa opettajakorkeakoulussa kuuluu tänä keväänä opetusharjoittelu, jonka pääsin tekemään Oulun ammattikorkeakouluun, kirjastoalan tradenomiopiskelijoiden Pedagoginen kirjastonhoitajuus -kurssille. Kurssilla toteutamme yhteisopettajuutta siitä vastaavan lehtorin kanssa. Yksi suuri ponnistus harjoittelussa oli viime viikolla, kun kurssin opiskelijat pitivät Mediataitoviikon merkeissä mediakasvatustuokioita peruskouluissa. Kohderyhmään kuului niin ylä- kuin alakoululuokkia ympäri Oulua.

Tuokioiden suunnitteluun oli varattu yhteensä neljä oppituntia sekä opiskelijoiden omaa aikaa. Me opettajat saimme tästä kritiikkiä: osa opiskelijoista koki, että aikaa suunnittelulle oli aivan liian vähän.  Jotkut heistä olivat ahdistuneita tulevan tehtävän edessä, osa ei ollut juurikaan esiintynyt oman luokan ulkopuolella ja kouluihin meneminen tuntui pelottavalta. Tämä herätti monia tunteita ja ajatuksia minussa. Ensiksi huolestun: Olen mokannut! Miten en ajatellut tätä ajatelleeksi? Itse hektisiinkin suunnitteluaikatauluihin tottuneena ei tullut edes mieleeni, että ajan puute voisi tässä olla ongelma.

Yhdessä opettajakollegani kanssa päätimme puhdistaa pöydän: myönsimme arviointivirheemme ja rauhoittelimme opiskelijoita ja kuuntelimme heidän huolensa asian suhteen. Tämän jälkeen opiskelijoiden suunnitteluprosessi alkoi hyvin. Pari heistä jopa pahoitteli omaa käytöstään opetuksen jälkeen! Luulen, että on siinä kohti tuli esiin todellinen luottamuksen ilmaisu opiskelijalta opettajalle. Hienoa opettaa ryhmää, jossa opettajan ja opiskelijoiden välillä on näkyvää kunnioitusta - se on arvokas asia, ja pidän sitä välttämättömänä hyvässä oppimisessa.

Mediakasvatustuokioiden pitäminen onnistui hienosti. Vaikka opiskelijat stressasivat tilannetta etukäteen, kukaan ei jättänyt tuokion pitämistä väliin. Opiskelijat siis menivät epämukavuusvyöhykkeelleen, ja luulen, että se on mahdollista vain, jos luottamus ja kunnioitus ovat opettajaa ja opiskelijatovereita ovat kunnossa. Itse asiassa monet opiskelijat sanoivat myöhemmin, että kokemus oli positiivinen. Kunnioitan myös niiden rehellisyyttä ja velvollisuudentunnetta, joista tilanne lopulta oli epämiellyttävä.

Myöskään tiimityö ei ollut helppoa kaikkien opiskelijoiden kesken. Joistakin tuntui siltä, että kaikki ryhmän jäsenet eivät olleet "samalla sivulla". He myös murehtivat onko oikeudenmukaista, että kaikki eivät panosta yhteiseen tehtävään samalla tavoin. Meidän opettajien täytyi löytää rakentavia tapoja selittää, että ryhmän tehtävä on myös yrittää löytää vahvuudet kaikissa sen jäsenissä ja käyttää niitä yhteisen tavoitteen saavuttamiseen. Se, miten itse yrität edistää ryhmän toimivuutta, vaikuttaa myös arvosanaasi. Tämä on myös hyvä harjoitella tulevaa ja työelämää varten: ei voi aina valita, kenen kanssa työskentelee. Kollegat ovat aina erilaisia persoonallisuuksia ja heillä on erilaisia kompetensseja ja elämäntilanteita. Täytyy vain yrittää löytää tavat toimia kaikkien kanssa tehokkaasti.

Viime viikko oli haastava meille kaikille, mutta olen varma, että opimme myös paljon. Minä opin hyväksymään opiskelijoiden kritiikin, vastaamaan siihen ja ratkomaan heidän ongelmiaan ryhmätyössä. Opiskelijat oppivat, että pystyvät asioihin, joissa onnistuminen tuntuu heistä epävarmalta. Tähän sopii lainaus Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweckiltä: ”Riippumatta siitä, mikä kykysi on, tärkeintä on yritys, joka sytyttää tuon kyvyn ja muuntaa sen aikaansaannokseksi.” Professori Kai Hakkarainen niin ikään sanoi esityksessään OPI-päivillä pari viikkoa sitten, että oppiminen tapahtuu mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella. Kannattaa siis kurotella kohti oman osaamisen rajoja ja niiden ylikin!

Virpi Pietikäinen

Kirjoittaja on suunnittelija, joka tänä talvena työnsä ohessa tekee opettajan pedagogisia opintoja Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Last updated: 14.2.2017